Vielä on aikaa Kekrille!

Vanhoista suomalaisista juhlista kekri on yksi pitkään hiljaiseloon vaipuneista juhlapyhistä. Kekrihän (jota on kutsuttu muun muassa myös sanoilla keyri, köyri, köyry) oli vanhaan pakanalliseen ja muinaiseen maanviljelyskulttuurin ajankulkuun liittyvä sadonkorjuun juhla, jonka ajankohta vaihteli vuosien ja satojen valmistumisen mukaan. Kekrin aikana on pidetty viikkoja, jotka alkoivat mikkelinpäivästä ja päättyivät pyhäinpäivään. Kekri koitti kun peltojen ja kasvimaiden sadot olivat korjattu laariin ja maakuoppiin, karja saatettu sisätiloihin ja syysteurastukset tehty. Kekrin aikoihin ajettiin karja markkinoille vaihtamaan isäntää, samoin tilan palkollisten työvuosi oli tuolloin katkolla.

Kekrissä vuoden tuottoa juhlittiin ja kiitettiin uuden sadon antimilla ja juomilla. Juhla pidettiin perinteisesti ympäröivän yhteisön kanssa ja siihen liittyi tarinointia, riittejä ja erilaisia seremonioita, joilla kaikilla pyrittiin turvaamaan hyvä seuraava satovuosi. Kekri-aterialle "kutsuttiin" myös suvun vainajat, joita muisteltiin ja joille katettiin oma, usein lammaspaistia sisältävä kulhonsa. Kekri ei kuitenkaan ollut varsinainen vainajien pyhä, vaikka näin usein uskotaan.

Kekriin liittyi myös oma pukkinsa, Kekri-pukki, joka serkkunsa Nuutin tavoin kiersi taloissa ryypyn ja nisun toivossa hassutellen ja hyvämielisiä kepposia tehden. Eri puolilla Suomea Kekri-pukista on ollut omia variaatioitaan ja nimiään - kekrittärillä, köyrihönttämöillä ja köyripukeilla tarkoitetaankin samaa asiaa. Kekriä pidettiin muinaisuskonnossa eritoten karjan suojelijana, joten turkkeihin pukeutunut Kekri-pukki symboloi myös karjan hengetärtä.

Kekri oli myös muinaiseen ajankiertoon liittyvä vuodenvaihteen aika, jolloin kekrin ajankohta oli erityisesti loka-marraskuun vaihde. Useilla paikoilla poltettiin kekri-tulia, joiden ympärillä tanssittiin ja kiitettiin menneestä vuodesta. Tulien sammuessa juhlaväelle tuli kuitenkin kiire, sillä vuosi oli juuri vaihtumassa ja viimeiseksi kotiin ehtineelle enteiltiin epäonnea. Vielä nykyäänkin monilla paikkakunnilla poltetaan kekritulia, joista kuuluisin lienee Kajaaniin vuosittain oljista rakennettava iso kekri-pukki - ja joka lähes poikkeuksetta yritetään polttaa ennen aikojaan innokkaiden pikkupyromaanien toimesta.

Kekrin vietto hiipui vakavamielisen kirkon painostuksesta, samoin maatalousyhteiskunnan muuttuessa yhä kaupungistuneemmaksi. Kekrin tapoja siirtyi kuitenkin pikkuhiljaa niin pyhäinpäivään, jouluun kuin uuteenvuoteenkin. Harva muistaa, että kekri on myös meillä yleistyneen halloween-juhlan taustalla, joka rantautui kekrinä Amerikkaan alunperin irlantilaisten maahanmuuttajien myötä, sai siellä nykyisen kurpitsa- ja hirviöjuhlan luonteensa ja levisi 1990-luvulla meille Suomeenkin. Halloween ei kuitenkaan koskaan ole kunnolla iskostunut meidän juhlaperinteeseemme, sillä se tuntuu olevan liian kaupallinen, keinotekoinen ja pintakultainen omaan kulttuuriimme. Olisiko kekrillä tässä uusi mahdollisuus nimenomaan uudistuneena sadonkorjuun juhlana?

Talonpoikaiskulttuurisäätiö on jo vuosia tehnyt hyvää työtä kekriperinteen elvyttämiseksi maassamme. Ympäri Suomea tuleekin viestejä eri tavoin järjestetyistä kekri-/sadonkorjuujuhlista: oman perheen tai ystäväpiirin kesken järjestetyistä pienimuotoisemmista juhlista aina isompiin, koko yhteisön yhteen kokoaviin, syksyn sadon ja lähituotteiden makuja ylistäviin juhliin.

Tänäkin vuonna on vielä hyvää aikaa järjestää omat kekrikemut. Katetaan pöytään oman maan (tai parvekelaatikon tai toriostosten) antimia, kutsutaan ystävät pöydän ääreen ja nautitaan päättyneen satokauden tuotannosta ja kotimaisista, juurevista mauista!

Ideoita onnistuneen Kekrin viettoon löydät www.kekri.fi –sivustolta.

Teksti: Kirsi Viljanen

Kuva, punajuuri: Kotimaiset Kasvikset ry/Teppo Johansson

Kuva, sienet ym: SRE-kuva-arkisto/Jaakko Martikainen